aamulla nukuin ja nukuin ja lopulta herättyäni pystyin vain ajattelemaan kamalaa työtaakkaani: läksyjä, kokeita, esitelmiä, muutama essee, kolmeen kirjeeseenkin pitäisi vastata. näin äidin viimeksi eilin ja tällä hetkellä se taitaa olla brysselissä, sen käsityksen sain. kaverini hokevat aina, että täytyisi olla onnellinen kun äiti on suuriman osan viikosta työnsä takia poissa, mutta minua tämä masentaa. toisinaan tulee hetkiä, jolloin haluaisin jutella äitini kanssa jostain perinteisestä, tavallisesta, kysyä mitä ruokaa se meinasi tehdä sille päivälle, katsottaisiinko leffa illalla ja sitten äiti voisi vaikka hieman tunnelman pilaten kysellä, kuinka koulussa menee. minä rakastaisin sellaista! miksi juuri minulle, joka jo pienenä menetti isänsä ja joka ei ole koskaan nähnytkään kumpiakaan isovanhempiaan, omistaa uranarkomaaniäidin, joka jaksaa työmatkalta kotiin saapuessaan sanoa korkeintaan "hyvää yötä" ja painua pehkuihin? ennen olen aina tukeutunut ystäviini, mutta nyt he eivät enää voi korvata minulle äitiä, jota minulla ei ole koskaan oikeastaan ollut. olen asunut kaksikerroksisessa, hyväkuntoisessa rivitaloasunnossa tarpeeksi kauan yksin ja haluan nyt jonkun muun kuin koirani seuraksi. äiti tulee huomenna kotiin, veikkaisinko siinä yhden aikaan yöllä ja menee suoraa nukkumaan. lähtee seuraavana päivänä kun olen itse koulussa. iltapäivällä mä saatan käväistä samun luona, anni on balettiharjoituksissa, kotona keitän kahvit ja syön aina pakasteruokaa, mikrotekoista ja oi niin tavallista.

haluan äidin kotiin.